Alistettuja vai ammattinsa naisia?

 Moona Laakso: Naisia, jotka etsivät suurta tulta. Into. 2024. 240 s. Äänikirja 8 h 12 min.

Pidin tämän kirjan omakohtaisuudesta: kirjailija on tutustunut aiheeseensa: matkustaa Säynätsalossa Elissa Aallon jalanjäljillä ja kirjoittaa Järvenpäässä, josta käsin käy Suvirannassa. Mutta sitä ihmettelen myös, että pitääkö sitä jokainen kirjailijan tunnetila suhteessa tutkittavaan panna ylös? No, se on nyt kirjallisuudessa muotia. 

Toistoakin on paljon. Lukijalle tulee kyllä vähemmästäkin selväksi, häntä tulee kunnioittaa. Asioita katsotaan nykynaisen näkökulmasta ja tämä kyllä häiritsee ja paljon. Vaikka Moona Laakso sanoo, että on toimittaja, eikä tutkija, niin jos yrittää analysoida sata vuotta sitten eläneiden ihmisten elämää ja sen valintoja, niin on syytä tuntea vähän historiaa. Kaikkea ei uskallettu paljastaa kirjeissä ja päiväkirjoissakaan, vaikka ovathan ne jälkipolville toki kiinnostavaa materiaalia. Mutta t noämä kirja ilman muuta toimii herättäjänä ja johdattajana naisten - ja miestenkin elämiin, joihin voimme tutustua lähdeteoksissa. Ateneumissakin on jotakin mielenkiintoista nähtävää. 

Entäpä nämä varjonaiset sitten, olivatko he todella varjonaisia? Ajattellaanpa vaikka Saimi Järnefeltiä. Hän otti jo aikansa naiseksi kaksi radikaalia askelta. Hän meni näyttelijättäreksi Suomalaiseen teatteriin, eikä hänen vanhempansa sitä hanketta vastustaneet. Ei todellakaan itsestään selvää. Ja toisekseen hän avioitui modernisti ajattelevan Eero Järnefeltin kanssa. Eero ei kieltänyt Saimilta ammatin harjoittamista. Mutta. Vuonna 1893 Suomalainen teatteri oli useita kuukausia vuodessa kiertueilla. Ei ollut skypeä, ei edes kännykkää. Pikku Heikistä yksi ainoa kuva yöpöydällä. Ikävä oli pohjaton. 

Sitä paitsi Saimista vaikutteita saanut sukulaistyttö Ruth Sibelius - Greta Hällfors-Sipilän ja Aino Aallon ikätoveri - jo yhdisti perheen ja uran.

Miten on Elissa Aallon laita? Jos hän ei olisi suostunut Alvarinsa kosintaan, silloin hän olisi kuulemma jäänyt piirtelemään komeroita Elsi Borgin toimistoon, Elsin, jonka isoisä oli muuten meidän tuomiorovastimme silloin kun minä olin nuori tyttö. Työnantaja oli siis niin sanotusti hyvästä perheestä. Silläkin oli arvonsa. 

Runoilija Eino Leino sanoi ensitreffeillä vuonna 1897 L. Onervan kanssa, kun tämän kysyi mihin ammattiin hänen kannattaisi opiskella oli runoilija tokaissut: menkää naimisiin. Rakkaat lukijani, jos luulette, että tuo oli jotakin tuohon aikaan jäänyttä, niin erehdytte, olen sallinut itselleni kerrottavan, että vielä vuonna 1987 olisi kuopiolaisneidon ammattihaaveita noin tyrmätty, ei sentään miehen, vaan isoäidin toimesta.

Kirsti on joukossa poikkeus. Hän eli suuren isän varjossa. Siis Axel Gallen-Kallelan. He olivat mukavia ihmisiä, siis Mary ja Axel, kävivät tanssimassa joskus meillä. Lukija Anna Saxman muuten lausuu Mary-nimen väärin, oikean voi tarkistaa mainiosta Helena Ruuskan Mary-biografiasta. Kirstin probleema oli se, että hän oli todella multitalentti. Mutta isä arvosti enemmän kuvataiteilijan säilyvää työtä kuin muusikon katoavaa, Axelin aikaan oli äänitystekniikka vielä lapsenkengissä. Tulee kyllä myös mieleen, että Axel arvoasetelmineen eli suuressa kuplassa, kuten nykyään tavataan sanoa. Ja entäpä hänen antifeministinen mielipiteensä naisten tehtävästä pulskien poikien synnyttäjinä. Yäk.

Helmi Vartiainen. Tuo Tyko Sallisen ehkä lähes hengiltä rääkkäämä taideopiskelija, lahjakas Mirri, siankärsäinen malli. Kuinka monella työmiehen vaimolla oli samanlainen kohtalo? Monella, minä tiedän. 

Olivatko naiset nyt niin varjossa? Sitä Moona Laaksokin lopuksi pohtii. Heillähän kaikilla oli taiteellinen ammatti. Verrataanpa toisiin aikalaisiin, joilla ei ollut miestä ollenkaan, esimerkiksi Ellen Thesleffiin tahi Wivi Lönniin eli Helvi Leiviskään. Niin, kuka onkaan Helvi Leiviskä, no, ei ainakaan Juha Leiviskän äiti. Ei heilläkään mitään helppoa ollut. Jäivät varjoon, mutta kenen varjoon? 

Entä pyytääkö taiteilijamies milloinkaaan anteeksi perheeltään? Kiittää usein kyllä muusaansa, mutta pyytääkö anteeksi?

Kirjan nimi on lainattu mukaelma L. Onervan runosta.