Punahilkka juo kaljaa

 

Helena Juntunen&Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Otava. 2023. 204 sivua. 

Tämä kirja minua kovasti kiinnostaa, sillä musiikki on lähellä sydäntäni. Ja olen minäkin kirjoittanut oopperalaulajan elämästä kertomuksessa Laulaja. Ja ajatella, että minä olen kokenut ajan, jolloin Suomessa saatettiin

vain unelmoida omasta oopperatalosta ja minä kuulla konsärtissä Emmy Achtea tai Ida Basilieria. Muutoin oli tyydyttävä laulujuhliin, sellaiset järjestettiin Kuopiossa vuonna 1891.

 Mutta Helenan elämässä on suurta draamaa ja siitä minä totisesti pidän. Hänen uransa alkoi Oulun kaupunginteatterin avustajana jo kohta kymmenvuotispäivien jälkeen. Teaateri lumosi hänet.

Sanoivat minun lauluääntänikin kauniiksi. Siksi minusta oli hyvin intressanttia lukea Helenan kuvailua äänen tekniikasta ja siitä, miten kaikki tässä ihmisen templissä syntyy, kun hän avaa suunsa ja antaa armon sävelten tulla. 

Se tosin on merkillistä, että nainenkin saattaa juoda viinaa tuolla tavoin, niin kuin Turmiolan Tommi ikään. Kerrankin Helena oli ryypännyt niin paljon, että nukkuminen oli mahdotonta, piti ottaa tupla-annos unitroppia, hänen oli nimittäin meno aikaisin aamulla kotoa Helsingistä Frankfurtiin. Sieltä hän lentokentän penkiltä heräsikin, kun unesta tämän Tuhkimon - ei suudellut - vaan ravisteli muuan prinssi rohkea. 

Hän oli tämä meidän kaupunginorkesterin taannoin aivujen kasviin kuollut kapellimestari, viulutaiteilija Jaakko Kuusisto. Siinä oli meille musiikin ystäville suuri suru, lähtö tuli vain 48 vanhana, tuore rouvakin hänellä oli. Ja äiti yhteiskoululaisia, sitä opinahjoa olin minä perustamassa.

 No, onneksi tuli Helena järkiinsä, pani korkin kiinni ja loppu onkin historiaa: 

Euroopan suuret oopperatalot, hyvät agentit ja lukuisia rooleja Paminasta Mimiin, oratorioita ja liedejä. Barokkia ja nykymusiikkia.

Oopperalaulajan paras ystävä on kapu, niin kuin musiikkerit  nykyään tapaavat sanoa. Millaista on loistavan kapellimestarin taika?

Onko Leif Segerstamissa ja Hannu Linnussa sitä? Entä Ulf Söderblomissa? Entä miltä tuntuu halata Matti Salmista?

Ovatko oopperalaulajattaret Karita Mattila ja Camilla Nylund suuria diivoja? Mikä on se tunnetila kun vieressä seisoo naapurin kuningas Carl Gustaf?

Entä mikä on Helenan inhottavin roolihahmo? Miksi Helena puhuu PMMP:stä ja Freddie Mercurysta?

Erityisen koskettava minusta on tietenkin kohta, jossa Helena vaihtaa kirjoja muuan baritonin kanssa. Helenan valinta muun maan miehelle on Katja Ketun Kätilö, alkuvoimainen teos, sanon minä, seitsemän kertaa synnyttänyt.

Niin, sitä minä vain ihmettelen että jopa pienten lasten äiti voi matkustella maailmalla. Mutta ei sentään ihan illaksi kotiin tuutulaulua laulamaan, tuota Järnefeltin Armaan Berceausia, kuten Finnairin mainoksessa sanotaan, vaan hotelliaamiaisen tai tai tilapäisasunnon aamukahvin kautta, sillä esitykset loppuvat myöhään illalla. Siellä Helena sen huomaa, hän on kotoileva, ei kosmopoliitti. Sillä äitiys on olennainen osa häntä, vaikka vanhempainilta, joulujuhla ja kevätjuhla ovatkin kokematta.

Mutta hän on tehnyt yli 4000 keikkaa, vain yhden joutunut perumaan. 

Kirja kannattaa kuunnella myös äänikirjana sillä siinä voi kuulla Helenan ihanaa, sydämeen käyvää laulua.