Sinisestä tornista selliin

 

Suvi Ratinen. Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Tammi. 2021. 240 s. 

Minulla onnellisella on ollut tässä oma huone, tämä sali, jossa panna ajatuksensa ja kirjalliset hengentuotteensa ylös. Minun saliini ovat tosin aina olleet kaikki tervetulleita, niin omat kuin vieraat.

Julius Krohnin Aino-tyttären elämä ei ole ollut helppo: vaikka prameat olivat diplomaatin rouvana puitteet, niin tuli tuo onneton sota, josta seurasi köyhyyttä, lasten kuolemaa, maanpakoa ja kodittomuutta kodittomuuden perään. Mutta lopulta hän sai rauhansa Hoitokoti Säteestä. Tuota Merilinnan taloa täytyy käydä syynäämässä, kun seuraavan kerran menen Helsinkiin. Se olisikin hyvä kesämatkan aihe. Samalla voisin tehdä pienen promenadin Kaivopuistoon ja istuskella hetken penkillä ja haistella raikkaita merituulen henkäyksiä, on niissä toisenlaiset tuoksut kuin Kallaveden laineissa. Maailmaa on syytä katsella hieman laajemmasta näkökulmasta, sanoo Huovis-Veikko. Hyvällä syyllä siitä kuulemma näkisi Viroon yli Suomenlahden. Ainokin kuulemma teki aina niin.

Helmi Krohn-Setälä. Hän oli rohkea nainen. Otti avioeron yli sata vuotta sitten. Siitä piisasi puhetta. Kyllähän Emil Nestor kehitti suomen kieliopin, mutta eipä räähkä sallinut Helmilleen edes omaa työhuonetta, makuukamarin nurkassa piti kirjoittaa. Aikamoinen styranki se Setälä oli, vaikka järjestikin lukaalissaan diivapäivälliset Aino Ackten ja Ida Aalbergin kunniaksi. Sillä diiva se Aalberg oli, vaikka hyvin hän minun  näytelmiäni esitti, ei siinä mitä. 

Sitä minä en millään saata ymmärtää, että niin topakka täti kuin Helmi olikin, niin hän sisustuksessa antoi arkkitehdille ja miehelleen periksi. No, niinhän sitä tein minäkin aluksi Ferdinandin mielen mukaan ja kielsin Jyväskylässä tyttöjä menemästä papan huoneeseen, kun hän siellä iltasella kokeita korjasi. Mutta kun ystäväni arkkitehti Stenbäck tuli kylään, niin hah sentään, en olisi voinut kuvitellakaan, että olisin antanut hänen määrätä vaikka sinisiä ruusuja salini seiniin, kun halusin verenpunaisia arabeskeja! Niin että terveisiä vaan arkkitehti Sadeniukselle. 

Entäs Anni Swan. Yksi yhdeksästä mustasta joutsenesta. Sininen tornikamari Swanien huvilassa ja maaginen metsä ympärillä, sellaisesta ei kyllä voi syntyä muuta kuin Suomen satutäti. Minunkin kirjojani Swaneilla luettiin. Ja Ahon Jussia. Anni sai miehekseen Otto Mannisen, joka on hyvin kelpo kääntäjä, aivan Cajanderin Paavon ja Krohnin Juliuksen luokkaa. Tiedättekös, että Anni oli Järnefeltin Eeron käly? Erikistä on nyt hieno näyttely Ateneumissa, kannatti käydä huhtikuussa katsomassa.

Oi, kirjassa mainitaan minunkin kotini! Pikku Maria Haggren, hyvänen aika, muistanhan minä hänet, kävi laulamassa minun 50-vuotispäivilläni muiden yhteiskoululaisten kanssa. Jotunin nimellä hän sitten kirjoitti. Niinhän sitä minäkin kirjoitin aamuvarhaisella ennen kuin lapset heräsivät lähteäkseen kouluun. 

Myös Maria Jotuni kirjoittaa sängyssä sairaana, niin kuin minäkin niin usein olen tehnyt. Mutta on Maria uudistanut kirjallisuuden naiskuvausta. On toki. Mennyt pidemmälle kuin minun sopi aikanani.

 Elsa Heporauta on sielunsisareni, sillä kerrotaan hänen olleen henkiparantaja. Minähän olen järjestänyt spiritistisiä istuntoja. Sitä paitsi hän oli yhteiskunnallinen ihminen ja muutenkin monipuolinen ihminen. Kalevala-korut ovat kaunis keksintö.

Hilja Haahti, edeltäjäni Theolinda Hahnssonin tytär ja Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen tytärpuoli. Ja Julius Krohnin miniä. Hän kirjoittaa minusta vähän kesysti, vaikka Yrjö-Koskinen kustansi nuoren naisen ihan ulkomaille hakemaan vaikutteita.  Mutta Haahdin kristillinen henki on vedonnut Suomen naisiin.  Hän on ollut painosten kuningatar.

Maila Talvion huoneessa, jonne ei edes oma aviopuoliso päässyt, kirjoitettiin monipuolisia romaaneja, mutta tuntuu, että hän sotkeutui politiikkaan niin, että ei tullut hänen kodistaan museota saati residenssiä, kuten hän toivoi, vaan pantiin maan tasalle. Lieneekö sama kohtalo minun talolla, vaikka en minä kantaa ole ottanut mitä Kanttilalle minun kuoltuani tapahtuu.

Miksi, miksi ei Hella Wuolijoki koskaan saanut valmiiksi näytelmää minusta? Sen olisin totisesti halunnut nähdä, kirjoittihan hän sitä kuukausikaupalla vankisellissään.

Sitä paitsi me olimme kollegat paitsi kirjailijoina myös kauppiaina. Hellalla vain olivat hieman laajemmat afäärit. 

L. Onervaa minä sanoisin kodittomaksi ihmiseksi. Kova oli hänen kohtalonsa, vaikka lopulta saikin maisemansa, jossa toteutuu hänen hieno säkeensä "Ankkurit poikki ja pohjaan! / Itseni irti nyt ohjaan." Harva myös tietää mikä erikoinen yhteys on L. Onervalla Hilja Haahtiin, Maila Talvioon ja Hella Wuolijokeen.

"Äidissä oli pyrstötähden laskemattomuutta ja loistoa, ja hän loisti aina enemmän, kun hän tuli lähelle vieraita ilmakehiä." Jarno Pennanen sanoi äidistään näin ja se on minun mielestäni hienosti sanottu. Ain' Elisabet Pennanen oli huoneeton kulkuri. Hänen piti tehdä käsitöitä saadakseen tilapäisistä asumuksista kodin tuntua. 

Summa summarum. Paitsi oma huone, jota minulla siis ei oikeastaan ole ollut, mahdollistaa hyvä palvelijatar naiskirjailijan työnteon. Niin tässä kirjassa seisoo, joten ,täytyy minunkin esittää kiitokseni kyökkiin Hellulle, hän se on mahdollistanut minun työskentelyn täällä salissa, jota Ahon Jussi salongiksi sanoo.

Yksi harmi tässä kirjassa on se, että toistoa on paljon. Ajattelin monesti, että eipä ole vanhuuden höperyys iskenyt, tai  dementia, kuten nykyään tavataan sanoa, että vielä äsken lukemansa muistaa. 

Monet tämän kirjan naisista löysivät oman huoneensa Töölöstä. Elsa Heporauta, Hilja Haahti, L. Onerva ja Maria Jotuni. Se Töölö minua sitten kiehtoo, kun se on ollut jotakin ihan uudenaikaista muutenkin. Mutta siitä minä kirjoitan joskus toiste. Olkaahan kuulolla.